Semmoinen ero

Parisuhteissa minulla on vähintääkin ollut huonoa tuuria, mutta jos jotain osaan niin erota. Tämä oli minun toiseksi paras ero.

Semmoinen ero, josta jää hyvä maku suuhun ja kevyt, avoin olo. Semmoinen, jossa on paljon surua mutta ei suojamuurien rakentamista. Sellainen, joka on paljon enemmän kuin vain hyvissä väleissä pysymistä.

Näin se meni.

Eilen aamulla heräsin aikaisin kaikesta siitä valvomisesta huolimatta. Olin jutellut Hänen kanssaan puhelimessa siihen asti että yön pimeys alkoi väistyä. Suuri osa puhelusta oli itkuista, ja hiljaisuudet olivat pitkiä.

Kun mitään ei ollut enää sanomatta, lopetimme puhelun. Se oli nyt siinä, olimme sopineet.

Aamulla istuin kahvilla pihakeinussa, itkemättä, ja lopulta näin kämppikseni Stefanin tulevan mökistään. Itku alkoi siitä ajatuksesta, että kohta pääsen halaamaan häntä, odotin kun hän kävi kusella ja keräsi kaneille voikukkia huomaamatta minua, ja sitten pääsinkin.

Juttelimme, kerroin mitään piilottelematta mitä oli tapahtunut, mitä ajattelin ja miltä tuntui. Hän kuunteli ja kertoi omasta elämästään, suositteli uimaan menemistä. Uin pitkälle lämpimässä tyynessä järvessä, enkä olisi halunnut kääntyä takaisinpäin.

Töihin lähtiessään Stefan taputti sydäntään, virnisti ja sanoi ”Olet tärkeä.” Tämän takia haluan asua yhteisössä.

Minulla olisi ollut paljon töitä, mutta lähdin sen sijaan Nuuksioon koko päiväksi. Halusin antaa tunteille ja ajatuksille tilaa, antaa niiden omaan tahtiinsa tulla ja mennä. En kyllä olisi pystynytkään keskittymään merkityksettömiltä tuntuviin työtehtäviin.

Matkalla Nuuksioon kohtasin sattumalta entisen kämppiksen, jota en ollut tavannut ainakaan vuoteen, pysähdyin juttelemaan ja taas kerroin  mitä oli tapahtunut, mitä ajattelin ja miltä tuntui. Hän kuunteli ja kertoi omasta elämästään.

Ja vielä juuri kun pääsin Nuuksioon, minulle soitti sattumalta hyvä ystävä yläasteajalta, häneen en ole ollut yhteydessä ainakaan vuoteen. Juttelimme, kerroin mitä oli tapahtunut ja mitä se minussa herätti. Hän kertoi omasta elämästää, ja soitosta jonka oli tarkoitus olla pikainen asioiden hoitaminen, tuli parin tunnin puhelu.

Tuntui todella hyvältä päästä jakamaan kokemukseni muille, tuntea heidän välittävän.

Kävelin koko päivän, enkä olisi halunnut kääntyä takaisinpäin. Väsytin ruumiini samalla kun päässä ja sydämessä oli käynnissä ydinsodan jälkeinen uudelleenrakentuminen.

Minulla oli ollut leijuva olo siitä asti kun eron mahdollisuus kävi todennäköisemmäksi kuin eroamattomuuden mahdollisuus. Leijuin, sillä matto oli vetäisty jalkojeni alta pois, ja maa oli mennyt mukana. Mielikuvissani kurvailin näkymättömällä skeittilaudalla eteenpäin, jalat eivät koskeneet mihinkään. Se maaperä, jolla olin luullut seisovani, ei ollut siellä.

Sitä maaperää ei ollut koskaan ollutkaan, se oli ollut vain harhaa.

Ajattelen, että todellisuus ei ole sellaista kuin luulen sen olevan, että kokemani todellisuus on vain minun mielikuvani siitä mitä todellisuus on. Eikä se mielikuva ole totuus. Kuuta osoittava sormi ei ole kuu.

Esimerkiksi taloni: se voi milloin vain palaa ja hävitä olemasta, siitä saattaa paljastua massiivinen homevaurio joka romahduttaa sen arvon ja estää asumasta siinä, saattaa käydä niin että puolen tunnin päästä minä haluan myydä sen, minä voin kuolla milloin vain. Joskus se talo ei enää ole olemassa, mutta silti se vaikuttaa niin pysyvältä.

Ja joku muu ei ehkä juuri pidä talostani, jonkun mielestä se on liian vanha tai ahdas. Molekyylien, ja muurahaistenkin mittakaavassa talo on aivan jotain muuta kuin mitä miellän sen olevan, samoin galaksien mittakaavassa. Silti minulla on selkeä kuva siitä millainen se on.

Mutta se on mielikuva, ei muuta. Vaikka tämän tietää aina, harvoin kokee itsensä tai ympäristönsä niin. Nyt kun maa oli pyyhkiytynyt jalkojeni alta, elin tuossa leijuvassa tunteessa, että mikään ei ole sitä miltä se näyttää.

Pienet asiat tuntuivat kätkevän valtavan merkityksellisyyden sisälleen, minun ymmärrykseni ulottumattomiin. Jokaisessa hetkessä piili valtava potentiaali, jokainen hetki oli vapaa etenemään mihin tahansa suuntaan.

Merkityksellinen jäkälämöykky osaksi puun takana

Minäkin olin vapaa. Tyhjyyden ja keveyden tunteessani mietin elämääni, mihin suuntaan olen menossa, ovatko ne asiat joita kohti menemiseen käytän niin valtavasti energiaa oikeasti tavoittelemisen arvoisia. Tunsin olevani vapaa valitsemaan jotain ihan muuta, irroittautumaan tarpeettomista sidoksista. Mietin, lähtisinkö ihan eri suuntaan, pitäisikö alkaa tekemään jotain vielä merkityksellisempää.

Muistin myös, että en voi menettää mitään. Ainoa asia, jonka voin menettää, on mielikuvani siitä, millaiseksi tulevaisuuteni muodostuu. Tulevaisuus ei ole olemassa, se on vasta muodostumassa. En voi menettää sellaista, joka ei ole olemassa.

Vaikka minulla on ollut mielikuva tietynlaisesta tulevaisuudesta, ei se ole koskaan ollut millään lailla todellisuutta, eikä se tulevaisuus ole ”minun.” En voi menettää sellaista joka ei ole minun. Muistojani en menettänyt, en mitään siitä mitä on jo tapahtunut.  Voi olla, että saan vähän totuudellisemman kuvan siitä, mitä ne hetket ovat sisältäneet, ja sehän on vain viisautta. Tämä hetki ja tulevaisuus ovat kuitenkin ihan erilaisia kuin olin kuvitellut. Senkin tietäminen on viisautta.

Tämä ero antoi minulle vapautta ja viisautta!

Aika kova juttu, ettei voi koskaan menettää mitään oikeasti.

Aika hienoa elää sitä todeksi hetken aikaa.

Aina välillä suru iski kuin sydämen terävänä lävistävä sumupilvi, kaikki elämäni haavat olivat auki, esillä ja puhtaina. Näin pitkän puun, kummallisen jäkälämöykyn, lintujen häivähdyksiä. Järven vesi oli lämmintä ja virvoittavaa, kaikella oli lupa olla niin kuin on.

Käveleminen tuntui ihanalta, siltä että voisin jatkaa loputtomiin, ja jalkani vain jaksoivat ja jaksoivat. Päätin kävellä metsässä seuraavanakin päivänä.

Seuraavana päivänä menin Meikolle, näin siellä nuotiopaikan jolla kerran istuin Hänen kanssaan. Se hetki oli nyt kadonnut, en tuntenut sitä enää, kävin uimassa ja paikka sai aivan muunlaisen merkityksen. Nyt se on myös paikka, jossa oli vaikea päästä rantavedessä tarpeeksi syvälle uimista varten liukkailla kivillä, paikka jossa toinen kävelijä meinasi tulla paikalle mutta kääntyikin pois kun huomasi, että puen juuri alusvaatteita päälle uimisen jälkeen.

Loppumatkasta minulle alkoi muodostua selkeä kuva siitä, mitä meidän suhteessa oli tapahtunut. Hän sanoi erotessamme, että toivoo minulle vain kaikkea hyvää. Ja minäkin toivon hänelle kaikkea hyvää, parasta mahdollista. Minun määritelmässäni se on rakkautta. Meidän välillä on siis rakkautta, mutta ei ole rakastumista, ei sitä että haluaa takertua toiseen kiinni ja pitää itsellään.

Kun puhuimme eroamisesta, puhuimme myös ystävyyden mahdollisuudesta. Jo silloin mielessäni kävi pieniä, häviäviä häivähdyksiä siitä, että se voisi olla mahdollista. Ja todellakin, eihän rakkauden pidä siihen kuolla että ei ole  rakastumista, ettei ole kiinni jäämisen tarvetta. Mitä rakkautta se olisi, jos se häviäisi kun minä en saa sitä mitä haluan. Se ei olisi rakkautta, se olisi itsekkyyttä.

Jos rakkaus on toive toisen hyvinvoinnista, todellista rakkautta on se että antaa hänelle vapauden sitä etsiä niin kuin itse parhaaksi kokee.

Päätin siis, että olen avoin ystävyyden mahdollisuudelle kun se tulee ajankohtaiseksi, ja että kerron sitten Hänelle että toivon hänelle hyvää. Jos uskallan, kerron että ajattelen sen olevan rakkautta.

Samalla kun mieleni alkoi vähitellen kietoutua tämän mielikuvan ympärille, kokemani vapaus alkoi vähenemään. Ajatukset alkoivat tuntumaan tosilta, muuttuivat aineellisiksi ja lukkiutuivat tiettyihin asemiin. Jokaisen hetken valtava potentiaali ei ollut enää läsnä kokemuksessani. Missä oli ollut irrallisia molekyylejä, muotoja, virtauksia eri suuntiin, oli nyt selkeämpiä kokonaisuuksia ja loogisia jatkumoita.

Päätin, että jatkan sillä tiellä millä olen ollut, siis puuhailen edelleen samojen asioiden parissa kuin ennenkin. Ajattelin, että ne ovat sitä mitä haluan.

Ikään kuin jalkojen alla olisi taas maata. En enää leijaillut.

Laajuudesta ja kaiken merkityksellisyydestä olin tullut takaisin lineaariseen ajatteluun, tavallisempaan oloon. Eilen tämän kirjoittaminen ei olisi ollut mahdollista, mutta tänään on. Eilen ei olisi ollut sanoja, mutta nyt kaikki asiat kutistuvat sanojen kuvailtaviksi. Tänään koen, että elämässä on joku maaperä jolla kulkea, ja itse asiassa se maaperä on aika samanlainen kuin ennenkin.

Kaipaan sitä leijumista ja laajuutta, auki olemista, mutta siihen ei voi tarttua. Haavat eivät ole enää niin auki. Pienet asiat eivät enää näytä niin merkityksellisyyttä täyteen ladatuilta, ne ovat muuttuneet melkein tavallisiksi. Tässä on kuitenkin helpompi olla, on kotoisa olo.

Olen vähän viisaampi. Ja kiitollinen, kiitollinen metsälle (Hän sanoi että metsä ottaa aina vastaan), kiitollinen viisaille ystäville jotka eivät antaneet neuvoja, olen kiitollinen niin yhdessäolon kuin eron kokemuksesta.

 

Yksi ajatus artikkelista “Semmoinen ero”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *