Äkeennyin ja pahastuin juuri – sitten muistin miten vihan tunteet kannattaa käsitellä

Suutuin, ja lisäksi olen niin paska että sen sijaan että olisin äsken mennyt juttelemaan asiasta, kieltäydyin siitä ja jäin itsekseni pureskelemaan asiaa. Toivottavasti saan aikaiseksi kirjoittaa uuden postauksen sitten kun olemme jutelleet toisen osapuolen kanssa tästä asiasta!

Tilanne oli pari tuntia sitten, ja kyseessä oli nimeltä mainitsematon kämppikseni 🙂 Olin juuri viemässä tytärtä päiväkotiin ja pysähdyin juttelemaan kämppikselleni uudesta autokatoksesta jota meille rakennetaan. Minä olin hämmästynyt siitä, että koko rakennelma tulee kestopuusta, kun olen siinä käsityksessä että sitä käytetään vain rakenteisiin jotka ovat lähellä maata tai muuten altistuvat paljon vedelle. Ajattelen, että tavallinen puu olisi ympäristöystävällisempää.

Tästä aiheesta ei ollut mitään väittelyä, mutta sitten kämppikseni totesi että kyllästetty puu on parempaa, koska sitten jos muut muuttavat pois ja minä jään tänne (minä siis omistan tämän paikan) niin en kuitenkaan öljyä tai hoida rakennelmia ja ne lahoavat paikoilleen, että hän tuntee minut ja niin tulisi käymään.

Minulle kihosi niin iso kiukku että ajoin saman tien paikalta pois (keskustelu käytiin auton ikkunasta.)

Ja nyt aion käydä läpi omaa kiukustumistani Väkivallattoman vuorovaikutuksen eli NVC:n (Nonviolent Communication) keinoin.

Ensin mietin, mikä oli havaintoni, eli mitä tilanteessa tapahtui, ja mitä tunteita minulla oli siinä tilanteessa (no kiukku, pahastuminen ja suoranainen tyrmistyminen).

NVC:n mukaan viha ei koskaan johdu siitä, mitä toinen ihminen tekee, vaan siitä miten itse tuomitsen toisen ihmisen hänen tekojensa tai tekemättä jättämisen vuoksi.

Eli toiseksi, mietin miten tuomitsen tässä tapauksessa ystäväni. Tuomitsen kämppikseni siitä, että hän näkee minut kykenemättömänä, ja ajattelen ettei hänen pitäisi leimata minua kyvyttömäksi huolehtimaan asioista. Erityisen loukkaantunut olen siksi, että meidän välillä on ennenkin ollut konflikteja samantapaisista teemoista, ja olen silloinkin tehnyt saman tulkinnan, että hän on leimannut minut kyvyttömäksi huolehtimaan asioista.

Ja  kolmanneksi, siirryn miettimään mitä toteutumattomia tarpeita minulla on tuon tulkinnan taustalla. Vihaisuus on siis viesti siitä, että jotkut tarpeeni ovat jääneet tyydyttymättä.

No, kaipaan arvostusta, kunnioitusta, ymmärretyksi tulemista ja tasavertaisuutta. Todellisuuksien kohtaamista, sitä siis että meillä olisi suunnilleen samanlainen käsitys siitä mihin minä kykenen. Nämä tarpeet eivät ole toteutuneet.

NVC:n ajattelun mukaan vihan tunne hälvenee ja muut tunteet tulevat esille, kun on selvittänyt itselleen mitä toteutumattomia tarpeita vihan takana on.

Ja, tadaa, nyt vihaisuus tosiaan on hälventynyt (no okei, äkäisyys oli oikeastaan hävinnyt jo sen yhteydessä kun kämppis pyysi että voidaanko jutella asiasta).

Ja tämä ei tietenkään vielä riitä, vaan neljänneksi mietin vielä pyynnön, joka auttaa saamaan tarpeeni tyydytetyksi.

Ja se pyyntö voisi olla kaksiosainen tässä tapauksessa. Ensinnäkin, pyyntö itselleni. Että järjestän aikaa asiasta puhumiselle, ja että huolehdin siitä etten jätä asioita läpi käymättä jonkun kohteliaisuus- tai viitseliäisyyssyyn takia. Ja toiseksi pyyntö kämppikselle: että puhutaan asiasta, että hän yrittäisi ymmärtää mistä minä vedin herneen nenään.

Ok. Olo on nyt luottavainen, tunneskaala on vaihtunut tosi paljon siitä alun v*tutuksesta ja ajatuksesta että olisi sittenkin parempi asua yksin. Pieni kaiherrus on vielä kun emme ole vielä keskustelleen asiasta (juuri sovittiin että tehdään se huomenna), mutta toisaalta olen ihan varma että hyvä tästä tulee.

PS. Suuri kiitos Savanna Connexionsin Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajakoulutukselle, siellä opin tätä vihan käsittelyä juuri viime kuussa!

PPS. Lisäys seuraavana päivänä: asiasta on nyt puhuttu ystävällisessä hengessä pitkään ja hartaasti, kaikki on enemmän kuin ok. En nyt ala kertomaan keskustelun sisällöstä sen tarkemmin tässä, sivuttiin niin monta henkilökohtaista asiaa.

”Ei se koskaan niin mene, ettei se edes jotenkin menisi”

Yhteisöasumisen motto.

Tämä motto tuli mieleen kun juteltiin tästä perjantai-illasta eilen kämppiksen kanssa. Jo viikko sitten oltiin sovittu, että tänään pidetään piiri, meille on nimittäin muuttanut uusi asukas (jo melkein kuukausi sitten! Kaikille sopivaa aikaa on yllättävän vaikea löytää) joten piirille on tarve, että saadaan uusi asukas toivotettua tervetulleeksi ja puhutaan mm. siitä miten hän viihtyy, sopeutuu ja mikä siinä voisi auttaa. Ja on meillä jotain käytännön asioitakin joista pitää puhua.

Niinpä siis sovittiin, että pidetään piiri perjantai-iltana, mutta ei mietitty mihin aikaan. Kai. Tai no itse asiassa minä ajattelin, että paras aika on tietenkin vähän myöhemmin illalla, ja sovin menoa alkuillalle. Stefan ajatteli, että varmaan pidetään piiri alkuillasta, ja kutsui meille kavereita illaksi kylään.

Eihän tässä sinänsä ole mitään draamaa, piti vaan sopia siitä mihin aikaan minä tulen kotiin ja että sitten heti aloitetaan se piiri ja pidetään se aika lyhyenä, ja pyydetään kavereilta, että tulisivat vähän myöhemmin illalla.

Eli kyllä se jotenkin menee, ihan hyvin oikeastaan. Kaikkien tarpeet toteutuvat, minä pääsen joogaan ja meidän yhteisö pitää piirin ja yhteisiä kavereitakin tulee kylään.

Voisi toki panostaa selkeämpään kommunikaatioon. 

Sitä odotellessa voi panostaa siihen, että päästää irti omasta kontrollin tarpeestaan ja katsoo asioita muidenkin näkökulmasta. Minulla oli suunnitelma, minulla oli myös väärä käsitys siitä, että se on yhteinen suunnitelma. Stefanilla oli samoin, mutta hänen suunnitelmansa oli erilainen.

Itse asiassa tällaista se on, joka päivä, kaikissa asioissa joita tehdään yhdessä. Ei mitään dramaattista, joku vaan laittaa astiat eri lailla tiskikoneeseen, joku tykkää aina tuulettaa ja joku säästää sähköä, joku kastelee kukkia liikaa ja joku liian vähän, joku imuroi vain keskeltä lattiaa ja joku poistaa joka ikisen koirankarvan ja pölyhiukkasen joka imurointikerralla.

Ja näissä tilanteissa on vain kolme toimintavaihtoehtoa:

1) Voi opetella päästämään irti siitä, miten oli ajatellut että asiat pitää hoitaa, tai ehkä ihan kokonaan olla ajattelematta niiden yhteisten asioiden hoitamista tai hoitamattomuutta

2) Voi opetella kommunikoimaan niin hyvin, että yhdessä aina sovitaan tarpeeksi tarkkaan, miten mikäkin asia hoidetaan ja pyritään myös ymmärtämään toisten syyt siihen, minkä takia he haluavat joskus tehdä asiat eri lailla kuin minä (tästä kirjoitin aikaisemmin jonkun verran.)

3) Voi hermostua, hajota ja muuttaa pois (tai voi käydä niinkin että muut muuttavat pois).

Viisi syytä asua yhteisössä, ja neljä syytä olla asumatta

Yhteisössä asumisessa on paljon hyviä puolia, mutta se vaatii myös vaivannäköä. Minusta se on todellakin sen arvoista!

Viisi hyvää syytä asua yhteisössä:

  1. Et ole yksin. Kotona oman ruokapöydän ääressä on mukavia aamiais- lounas- ja kahvittelukeskusteluja, kodin tai talon hoitoon liittyvät velvollisuudet on kiva hoitaa yhteisesti puuhaillen.
  2. Moni asia sujuu näppärämmin:
    1. Voi SEKÄ pitää lemmikkejä ETTÄ matkustella
    2. On joku jolle soittaa, jos vaikka on hukannut lompakkonsa eikä ole varma onko se jäänyt kotiin
    3. Kaverilla saattaa olla voita/kauramaitoa/banaania/jne silloin kun se on itseltä loppu
    4. Koti on hyvin varusteltu: jollain on siisti sohva, jollain matto, jollain hyvä paistinpannu. Ja jonkun ystävä antaa yhteisölle painepesurin, teltan, kolmannen sohvan…
  3. Opit uusia sosiaalisia taitoja. Vaikka lapsuudenkodissasi olisit oppinut kaiken tiuskimisesta ja mykkäkouluista, nyt sinulla on paras mahdollinen tilaisuus opetella ystävällistä vuorovaikutusta.
  4. Kämppisten kaverit tulevat kylään. Saat valtavasti uusia kavereita näin, koska kämppisten kaverit ovat todennäköisesti tosi kivoja ja samanhenkisiä tyyppejä.
  5. No kyllä sitä rahaakin säästyy

Ja neljä hyvää syytä olla asumatta yhteisössä:

  1. Et ole yksin. Et voi jättää tiskejä keittiön pöydälle, et voi jättää imuroimatta, et voi piereskellä vapaasti, et voi pitää salaisuuksia.
  2.  Moni asia on paljon mutkikkaampi kuin yksin.
    1. Mitä jos haluat toisen kissan, mutta kämppiksen mielestä yhdessä on ihan riittävästi?
    2. Mitä jos tarvitsisitte uuden eteisen maton, mutta toisaalta kun kaikki sitä käyttävät niin kaikkien pitäisi siitä maksaa – mutta kaikki eivät todellakaan ole valmiita siihen sijoittamaan?
    3. Mitä jos on aika tehdä polttopuita, pitäisi pitää talkoot, mutta yhteistä aikaa talkoille löytyy vasta seuraavan vuoden helmikuussa? Ja yksin et halua polttopuita tehdä koska se olisi kaikkien homma ja kaikki kuitenkin säästävät sähkölaskussa kun poltetaan puita.
    4. Mitä jos kämppis tuo kotiin jonkun mielestäsi täysin tarpeettoman ja ruman kalusteen/laitteen/verhot/tms, joudutko vaan sopeutumaan siihen että se on nyt osa elämääsi?
  3. Joudut opettelemaan uusia sosiaalisia taitoja. Lapsuudenkodissa opitut tavat eivät toimi eivätkä riitä, vaan joudut tosissasi miettimään miten vaikka viestität arvostamallesi ystävälle, että kaipaat muutosta asioihin.
  4. Kämppisten kaverit tulevat kylään
    1. Et pääse aamulla vessaan koska joku vieras on siellä vessassa + suihkussa + hampaiden pesulla + meikkaamassa + viivyttelemässä
    2. Paistinpannu on pesty väärin ja pilalla
    3. Viisivuotias lapsesi ei suostu menemään ajoissa nukkumaan koska jammailee australialaisten muusikkojen kanssa.

Vaikean asian kertominen onkin helppoa

Viime viikonlopun opiskelin taas väkivallatonta kommunikaatiota (Nonviolent communication eli NVC) Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajakoulutuksessa.

Jäin miettimään leimoja joita annamme ihmisille. Sitä, että leimaa toisen (tai toki leimaamme myös itseämme) olevan jonkinlainen, vaikka rohkea, älykäs tai ärsyttävä.

On helppo ymmärtää, että ihmisen leimaaminen on epäreilua jos ulkonäön perusteella päättelee hänen luonteensa ja elämäntyylinsä. Jos esimerkiksi näkee tyylikkään, kalliilla autolla ajavan ihmisen ja päättelee hänen olevan olevan pöyhkeä ja itsekeskeinen, tai vastaavasti leimaa rastatukkaisen lökäpöksyn olevan elämänsä alamäkeä viettävä huumehörhö.

Eihän me niin kehittymättömiä olla, kuka tahansa tajuaa olla tuomitsematta ja arvioimatta vaikka ulkonäön tai etnisen taustan takia!

Mutta entäs ne muut leimat, ne paljon pienemmän ja huomaamattomammat?

Esimerkiksi, minulla on ystävä, jonka ajattelin olevan liian puhelias. Puhuu liikaa! Aina höpöttämässä!

Ja jos kaipasin rauhaa, yritin vaivihkaa, ja joskus vähemmän vaivihkaa viestittää hänelle, että ole hiljempaa, en jaksa nyt jutella. Vastailin lyhyesti, en katsonut kohti, livahdin pois.

Tilanne vähän harmitti. Pidän hänestä, pidän hänestä tosi paljon! Mutta koska minulla on paljon töitä, paljon vastuita ja usein paljon mietittävää, kaipaan usein omaa rauhaa enkä halua aina jutella.

Eikä ystävälle kerta kaikkiaan voi kertoa, että hän puhuu liikaa! Hän loukkaantuisi, eikä meidän välit koskaan palautuisi ennalleen.

Olin siis jumissa. Asiaa ei voinut ottaa puheeksi, ainoa vaihtoehto oli jatkaa pois luikkimista ja potea myös huonoa omaatuntoa siitä, etten juttele hänelle iloisesti niin kuin kuuluisi. Tukahduttaa itseäni kohteliaisuuden nimissä.

Ei hemmetti.

Siis oikeesti.

Maailman selvin juttu näin jälkikäteen ajateltuna.

”Liian puhelias” on leima, jota toistelin mielessäni. Ei todellinen ominaisuus.

Ja luovuin siitä leimasta ja mietinkin sen sijaan, mitä minun tarpeeni olivat niissä tilanteissa, joissa toivoin hänen olevan hiljempaa. Koko homma muuttui selkeäksi ja helpoksi.

Minä tarvitsin rauhaa, aivolepoa, tilaa ja hiljaisuutta jossa ajatella omia ajatuksia, tai olla ajattelematta mitään.

No SENHÄN voi kertoa toiselle!

Ja helposti. Ja kerroin kuin sivuhuomautuksena: ”Niin minulla on paljon töitä ja blaa blaa blaa – enkä aina jaksa ollenkaan jutella. Onko ok, että joskus, kun alat juttelemaan, sanon sinulle etten juuri nyt halua puhua?”

Asia selvä. TOTTA KAI hänelle asia oli täysin ok, itse asiassa sovimme muutamia merkkejä mistä hän tietää, että en ehdi tai ole kiinnostunut juttelemaan. Ja hän on itsekin tiedostanut olevansa tosi puhelias, mutta itse asiassa hänelle ei kuitenkaan ole mitenkään tärkeää saada jutella milloin vain.

Ja loppujen lopuksi: kysyin häneltä, miltä hänestä tuntui kun otin asian puheeksi? Ja hänestä se oli HYVÄ JUTTU, saimme selkeyttä ja parempaa kommunikaatiota.

Minustakin se oli hyvä juttu. Enkä ole vielä kertaakaan pyytänyt häntä olemaan hiljempaa. Ei ole tarvinnut, höpöttely ei ärsytä enää tippaakaan kun tietää, että on välineitä tilanteen käsittelemiseen.