Äkeennyin ja pahastuin juuri – sitten muistin miten vihan tunteet kannattaa käsitellä

Suutuin, ja lisäksi olen niin paska että sen sijaan että olisin äsken mennyt juttelemaan asiasta, kieltäydyin siitä ja jäin itsekseni pureskelemaan asiaa. Toivottavasti saan aikaiseksi kirjoittaa uuden postauksen sitten kun olemme jutelleet toisen osapuolen kanssa tästä asiasta!

Tilanne oli pari tuntia sitten, ja kyseessä oli nimeltä mainitsematon kämppikseni 🙂 Olin juuri viemässä tytärtä päiväkotiin ja pysähdyin juttelemaan kämppikselleni uudesta autokatoksesta jota meille rakennetaan. Minä olin hämmästynyt siitä, että koko rakennelma tulee kestopuusta, kun olen siinä käsityksessä että sitä käytetään vain rakenteisiin jotka ovat lähellä maata tai muuten altistuvat paljon vedelle. Ajattelen, että tavallinen puu olisi ympäristöystävällisempää.

Tästä aiheesta ei ollut mitään väittelyä, mutta sitten kämppikseni totesi että kyllästetty puu on parempaa, koska sitten jos muut muuttavat pois ja minä jään tänne (minä siis omistan tämän paikan) niin en kuitenkaan öljyä tai hoida rakennelmia ja ne lahoavat paikoilleen, että hän tuntee minut ja niin tulisi käymään.

Minulle kihosi niin iso kiukku että ajoin saman tien paikalta pois (keskustelu käytiin auton ikkunasta.)

Ja nyt aion käydä läpi omaa kiukustumistani Väkivallattoman vuorovaikutuksen eli NVC:n (Nonviolent Communication) keinoin.

Ensin mietin, mikä oli havaintoni, eli mitä tilanteessa tapahtui, ja mitä tunteita minulla oli siinä tilanteessa (no kiukku, pahastuminen ja suoranainen tyrmistyminen).

NVC:n mukaan viha ei koskaan johdu siitä, mitä toinen ihminen tekee, vaan siitä miten itse tuomitsen toisen ihmisen hänen tekojensa tai tekemättä jättämisen vuoksi.

Eli toiseksi, mietin miten tuomitsen tässä tapauksessa ystäväni. Tuomitsen kämppikseni siitä, että hän näkee minut kykenemättömänä, ja ajattelen ettei hänen pitäisi leimata minua kyvyttömäksi huolehtimaan asioista. Erityisen loukkaantunut olen siksi, että meidän välillä on ennenkin ollut konflikteja samantapaisista teemoista, ja olen silloinkin tehnyt saman tulkinnan, että hän on leimannut minut kyvyttömäksi huolehtimaan asioista.

Ja  kolmanneksi, siirryn miettimään mitä toteutumattomia tarpeita minulla on tuon tulkinnan taustalla. Vihaisuus on siis viesti siitä, että jotkut tarpeeni ovat jääneet tyydyttymättä.

No, kaipaan arvostusta, kunnioitusta, ymmärretyksi tulemista ja tasavertaisuutta. Todellisuuksien kohtaamista, sitä siis että meillä olisi suunnilleen samanlainen käsitys siitä mihin minä kykenen. Nämä tarpeet eivät ole toteutuneet.

NVC:n ajattelun mukaan vihan tunne hälvenee ja muut tunteet tulevat esille, kun on selvittänyt itselleen mitä toteutumattomia tarpeita vihan takana on.

Ja, tadaa, nyt vihaisuus tosiaan on hälventynyt (no okei, äkäisyys oli oikeastaan hävinnyt jo sen yhteydessä kun kämppis pyysi että voidaanko jutella asiasta).

Ja tämä ei tietenkään vielä riitä, vaan neljänneksi mietin vielä pyynnön, joka auttaa saamaan tarpeeni tyydytetyksi.

Ja se pyyntö voisi olla kaksiosainen tässä tapauksessa. Ensinnäkin, pyyntö itselleni. Että järjestän aikaa asiasta puhumiselle, ja että huolehdin siitä etten jätä asioita läpi käymättä jonkun kohteliaisuus- tai viitseliäisyyssyyn takia. Ja toiseksi pyyntö kämppikselle: että puhutaan asiasta, että hän yrittäisi ymmärtää mistä minä vedin herneen nenään.

Ok. Olo on nyt luottavainen, tunneskaala on vaihtunut tosi paljon siitä alun v*tutuksesta ja ajatuksesta että olisi sittenkin parempi asua yksin. Pieni kaiherrus on vielä kun emme ole vielä keskustelleen asiasta (juuri sovittiin että tehdään se huomenna), mutta toisaalta olen ihan varma että hyvä tästä tulee.

PS. Suuri kiitos Savanna Connexionsin Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajakoulutukselle, siellä opin tätä vihan käsittelyä juuri viime kuussa!

PPS. Lisäys seuraavana päivänä: asiasta on nyt puhuttu ystävällisessä hengessä pitkään ja hartaasti, kaikki on enemmän kuin ok. En nyt ala kertomaan keskustelun sisällöstä sen tarkemmin tässä, sivuttiin niin monta henkilökohtaista asiaa.

Yhteisöelämän leppoisuudesta

Yhteisöelämä ajatellaan usein nuorten jutuksi, väliaikaiseksi vaiheeksi elämässä. Minä en kuitenkaan nuorena koskaan asunut missään solussa tai vastaavassa, aina oli oma yksiö ja joskus olin avoliitossa. Soluun, kimppakämppään tai kommuuniin (niitä ei silloin tainnut oikein ollakaan?) en olisi nuorempana halunnut.

Ja miksi? Ehkä siksi, että halusin olla kotona rauhassa. Toisten kanssa ollessa piti aina vähintääkin pikkuisen tsempata, olla seurallinen tai jotain. Mitä jos itsellä olisikin huono päivä, miten sitten pärjäisi jos kotona olisi muitakin?

Omassa kämppässä oli omat pöydät ja tuolit ja sohvat, omat jutut joita sai itse hallita. Vapaus ja itsenäisyys, tarvittaessa myös turva ja piilopaikka.

Hyviä ystäviä oli kiva tavata usein, mennä kylään ja jäädä yöksi, tai he tulivat minun luokseni kylään, mutta en olisi halunnut asua heidän kanssaan. Ja tietenkään tuntemattomien kanssa asuminen olisi vielä huonompi idea.

Mutta nyt, yli nelikymppisenä, olen asunut kohta 8 vuotta yhteisössä ja näin haluan jatkaakin.

 

Mikä on muuttunut?

Sain elää sitä vapautta ja itsenäisyyttä pitkän ajan, sotkin omaa asuntoani ja joskus en siivonnut moneen viikkoon. Otin lemmikkejä, eikä tarvinnut kysellä kenenkään suostumusta siihen. Sisustinkin, vaalin sitä omaa kotia, sain päättää kaikesta ihan itse.

Sain elää sitä kyllikseni, ja koin myös millaista on yksin istua kotona johon kukaan ei ollut tulossa kylään, kodissa jossa hiljaisuus kaikuu korvissa vaikka ikkunan ulkopuolella tuntemattomat elävät vilkkaan näköistä elämäänsä.

Yhteisössä on paljon kivempaa. Se mikä on oikeasti muuttunut, on se, että en enää arastele olla oma itseni muidenkin seurassa. Ihmisten seurassa on helppo olla, rentouttavaa ja leppoisaa, kun en tunne että minun pitäisi olla jotenkin eri lailla tai erilainen kun läsnä on muitakin.

Itse asiassa en mieti enää itseäni läheskään niin paljon kuin nuorempana, en ujostele tai häpeä. Uskon, että paitsi iän ja elämänkokemuksen kertyminen, myös säännöllinen meditaatio ja siitä tullut mielenrauha ja henkinen avautuminen ovat auttaneet tähän.

Ja siis minullahan on OMA HUONE, jota saan sotkea tai siivota tai sisustaa ihan miten huvittaa. Jos huoneen ovi on kiinni, kämppikset eivät tule siihen turhaan koputtelemaan.

 

Kolme asiaa joiden avulla yhteiselämä on ihanaa:

  1. Arvostus, että arvostaa sekä itseään että muita asukkaita. Arvostuksen mukana tulee halu asua juuri näiden tyyppien kanssa!
  2. Halu oppia. Kun uskaltaa olla keskeneräinen, kun uskaltaa myöntää ettei osaa vielä jotain, osaa kuunnella muita, heidän ajatuksiaan ja mielipiteitään
  3. Kaikkien asukkaiden pitää olla henkisesti tasapainossa. Tämä on oikeastaan tosi surullista, yhteisöhän olisi paras mahdollinen paikka omista ongelmista toipumiseen. Valitettavasti yhden ongelmat myös vaikuttavat paljon muiden asukkaiden elämään. Kodin pitää olla paikka jossa voi levätä ja latautua, paikka jossa ongelmat hälvenevät.

”Ei se koskaan niin mene, ettei se edes jotenkin menisi”

Yhteisöasumisen motto.

Tämä motto tuli mieleen kun juteltiin tästä perjantai-illasta eilen kämppiksen kanssa. Jo viikko sitten oltiin sovittu, että tänään pidetään piiri, meille on nimittäin muuttanut uusi asukas (jo melkein kuukausi sitten! Kaikille sopivaa aikaa on yllättävän vaikea löytää) joten piirille on tarve, että saadaan uusi asukas toivotettua tervetulleeksi ja puhutaan mm. siitä miten hän viihtyy, sopeutuu ja mikä siinä voisi auttaa. Ja on meillä jotain käytännön asioitakin joista pitää puhua.

Niinpä siis sovittiin, että pidetään piiri perjantai-iltana, mutta ei mietitty mihin aikaan. Kai. Tai no itse asiassa minä ajattelin, että paras aika on tietenkin vähän myöhemmin illalla, ja sovin menoa alkuillalle. Stefan ajatteli, että varmaan pidetään piiri alkuillasta, ja kutsui meille kavereita illaksi kylään.

Eihän tässä sinänsä ole mitään draamaa, piti vaan sopia siitä mihin aikaan minä tulen kotiin ja että sitten heti aloitetaan se piiri ja pidetään se aika lyhyenä, ja pyydetään kavereilta, että tulisivat vähän myöhemmin illalla.

Eli kyllä se jotenkin menee, ihan hyvin oikeastaan. Kaikkien tarpeet toteutuvat, minä pääsen joogaan ja meidän yhteisö pitää piirin ja yhteisiä kavereitakin tulee kylään.

Voisi toki panostaa selkeämpään kommunikaatioon. 

Sitä odotellessa voi panostaa siihen, että päästää irti omasta kontrollin tarpeestaan ja katsoo asioita muidenkin näkökulmasta. Minulla oli suunnitelma, minulla oli myös väärä käsitys siitä, että se on yhteinen suunnitelma. Stefanilla oli samoin, mutta hänen suunnitelmansa oli erilainen.

Itse asiassa tällaista se on, joka päivä, kaikissa asioissa joita tehdään yhdessä. Ei mitään dramaattista, joku vaan laittaa astiat eri lailla tiskikoneeseen, joku tykkää aina tuulettaa ja joku säästää sähköä, joku kastelee kukkia liikaa ja joku liian vähän, joku imuroi vain keskeltä lattiaa ja joku poistaa joka ikisen koirankarvan ja pölyhiukkasen joka imurointikerralla.

Ja näissä tilanteissa on vain kolme toimintavaihtoehtoa:

1) Voi opetella päästämään irti siitä, miten oli ajatellut että asiat pitää hoitaa, tai ehkä ihan kokonaan olla ajattelematta niiden yhteisten asioiden hoitamista tai hoitamattomuutta

2) Voi opetella kommunikoimaan niin hyvin, että yhdessä aina sovitaan tarpeeksi tarkkaan, miten mikäkin asia hoidetaan ja pyritään myös ymmärtämään toisten syyt siihen, minkä takia he haluavat joskus tehdä asiat eri lailla kuin minä (tästä kirjoitin aikaisemmin jonkun verran.)

3) Voi hermostua, hajota ja muuttaa pois (tai voi käydä niinkin että muut muuttavat pois).

Viisi syytä asua yhteisössä, ja neljä syytä olla asumatta

Yhteisössä asumisessa on paljon hyviä puolia, mutta se vaatii myös vaivannäköä. Minusta se on todellakin sen arvoista!

Viisi hyvää syytä asua yhteisössä:

  1. Et ole yksin. Kotona oman ruokapöydän ääressä on mukavia aamiais- lounas- ja kahvittelukeskusteluja, kodin tai talon hoitoon liittyvät velvollisuudet on kiva hoitaa yhteisesti puuhaillen.
  2. Moni asia sujuu näppärämmin:
    1. Voi SEKÄ pitää lemmikkejä ETTÄ matkustella
    2. On joku jolle soittaa, jos vaikka on hukannut lompakkonsa eikä ole varma onko se jäänyt kotiin
    3. Kaverilla saattaa olla voita/kauramaitoa/banaania/jne silloin kun se on itseltä loppu
    4. Koti on hyvin varusteltu: jollain on siisti sohva, jollain matto, jollain hyvä paistinpannu. Ja jonkun ystävä antaa yhteisölle painepesurin, teltan, kolmannen sohvan…
  3. Opit uusia sosiaalisia taitoja. Vaikka lapsuudenkodissasi olisit oppinut kaiken tiuskimisesta ja mykkäkouluista, nyt sinulla on paras mahdollinen tilaisuus opetella ystävällistä vuorovaikutusta.
  4. Kämppisten kaverit tulevat kylään. Saat valtavasti uusia kavereita näin, koska kämppisten kaverit ovat todennäköisesti tosi kivoja ja samanhenkisiä tyyppejä.
  5. No kyllä sitä rahaakin säästyy

Ja neljä hyvää syytä olla asumatta yhteisössä:

  1. Et ole yksin. Et voi jättää tiskejä keittiön pöydälle, et voi jättää imuroimatta, et voi piereskellä vapaasti, et voi pitää salaisuuksia.
  2.  Moni asia on paljon mutkikkaampi kuin yksin.
    1. Mitä jos haluat toisen kissan, mutta kämppiksen mielestä yhdessä on ihan riittävästi?
    2. Mitä jos tarvitsisitte uuden eteisen maton, mutta toisaalta kun kaikki sitä käyttävät niin kaikkien pitäisi siitä maksaa – mutta kaikki eivät todellakaan ole valmiita siihen sijoittamaan?
    3. Mitä jos on aika tehdä polttopuita, pitäisi pitää talkoot, mutta yhteistä aikaa talkoille löytyy vasta seuraavan vuoden helmikuussa? Ja yksin et halua polttopuita tehdä koska se olisi kaikkien homma ja kaikki kuitenkin säästävät sähkölaskussa kun poltetaan puita.
    4. Mitä jos kämppis tuo kotiin jonkun mielestäsi täysin tarpeettoman ja ruman kalusteen/laitteen/verhot/tms, joudutko vaan sopeutumaan siihen että se on nyt osa elämääsi?
  3. Joudut opettelemaan uusia sosiaalisia taitoja. Lapsuudenkodissa opitut tavat eivät toimi eivätkä riitä, vaan joudut tosissasi miettimään miten vaikka viestität arvostamallesi ystävälle, että kaipaat muutosta asioihin.
  4. Kämppisten kaverit tulevat kylään
    1. Et pääse aamulla vessaan koska joku vieras on siellä vessassa + suihkussa + hampaiden pesulla + meikkaamassa + viivyttelemässä
    2. Paistinpannu on pesty väärin ja pilalla
    3. Viisivuotias lapsesi ei suostu menemään ajoissa nukkumaan koska jammailee australialaisten muusikkojen kanssa.

Vaikean asian kertominen onkin helppoa

Viime viikonlopun opiskelin taas väkivallatonta kommunikaatiota (Nonviolent communication eli NVC) Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajakoulutuksessa.

Jäin miettimään leimoja joita annamme ihmisille. Sitä, että leimaa toisen (tai toki leimaamme myös itseämme) olevan jonkinlainen, vaikka rohkea, älykäs tai ärsyttävä.

On helppo ymmärtää, että ihmisen leimaaminen on epäreilua jos ulkonäön perusteella päättelee hänen luonteensa ja elämäntyylinsä. Jos esimerkiksi näkee tyylikkään, kalliilla autolla ajavan ihmisen ja päättelee hänen olevan olevan pöyhkeä ja itsekeskeinen, tai vastaavasti leimaa rastatukkaisen lökäpöksyn olevan elämänsä alamäkeä viettävä huumehörhö.

Eihän me niin kehittymättömiä olla, kuka tahansa tajuaa olla tuomitsematta ja arvioimatta vaikka ulkonäön tai etnisen taustan takia!

Mutta entäs ne muut leimat, ne paljon pienemmän ja huomaamattomammat?

Esimerkiksi, minulla on ystävä, jonka ajattelin olevan liian puhelias. Puhuu liikaa! Aina höpöttämässä!

Ja jos kaipasin rauhaa, yritin vaivihkaa, ja joskus vähemmän vaivihkaa viestittää hänelle, että ole hiljempaa, en jaksa nyt jutella. Vastailin lyhyesti, en katsonut kohti, livahdin pois.

Tilanne vähän harmitti. Pidän hänestä, pidän hänestä tosi paljon! Mutta koska minulla on paljon töitä, paljon vastuita ja usein paljon mietittävää, kaipaan usein omaa rauhaa enkä halua aina jutella.

Eikä ystävälle kerta kaikkiaan voi kertoa, että hän puhuu liikaa! Hän loukkaantuisi, eikä meidän välit koskaan palautuisi ennalleen.

Olin siis jumissa. Asiaa ei voinut ottaa puheeksi, ainoa vaihtoehto oli jatkaa pois luikkimista ja potea myös huonoa omaatuntoa siitä, etten juttele hänelle iloisesti niin kuin kuuluisi. Tukahduttaa itseäni kohteliaisuuden nimissä.

Ei hemmetti.

Siis oikeesti.

Maailman selvin juttu näin jälkikäteen ajateltuna.

”Liian puhelias” on leima, jota toistelin mielessäni. Ei todellinen ominaisuus.

Ja luovuin siitä leimasta ja mietinkin sen sijaan, mitä minun tarpeeni olivat niissä tilanteissa, joissa toivoin hänen olevan hiljempaa. Koko homma muuttui selkeäksi ja helpoksi.

Minä tarvitsin rauhaa, aivolepoa, tilaa ja hiljaisuutta jossa ajatella omia ajatuksia, tai olla ajattelematta mitään.

No SENHÄN voi kertoa toiselle!

Ja helposti. Ja kerroin kuin sivuhuomautuksena: ”Niin minulla on paljon töitä ja blaa blaa blaa – enkä aina jaksa ollenkaan jutella. Onko ok, että joskus, kun alat juttelemaan, sanon sinulle etten juuri nyt halua puhua?”

Asia selvä. TOTTA KAI hänelle asia oli täysin ok, itse asiassa sovimme muutamia merkkejä mistä hän tietää, että en ehdi tai ole kiinnostunut juttelemaan. Ja hän on itsekin tiedostanut olevansa tosi puhelias, mutta itse asiassa hänelle ei kuitenkaan ole mitenkään tärkeää saada jutella milloin vain.

Ja loppujen lopuksi: kysyin häneltä, miltä hänestä tuntui kun otin asian puheeksi? Ja hänestä se oli HYVÄ JUTTU, saimme selkeyttä ja parempaa kommunikaatiota.

Minustakin se oli hyvä juttu. Enkä ole vielä kertaakaan pyytänyt häntä olemaan hiljempaa. Ei ole tarvinnut, höpöttely ei ärsytä enää tippaakaan kun tietää, että on välineitä tilanteen käsittelemiseen.

Hän sanoi elämälle kyllä, minulle ei

”Ei, en ole rakastunut sinuun” ja ”Ei, en halua enää olla suhteessa kanssasi.”

Huh.

Nämä sanat on paska kuulla. Ja just kuulin ne toissaviikolla (ks Semmoinen ero).

Ja nyt olin juuri viikonlopun rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajakoulutuksessa. Moni, moni juttu oli uutta ja kiinnostavaa ja innostavaa, mutta yksi oli tällä kertaa ylitse muiden.

EI:n vastaanottaminen.

Juurihan vastaanotin yhden tosi ison EI:n.

Ja syytin siitä EI:stä itseäni. Tietenkin se johtuu minusta. Minun pitäisi toimia toisin, olla toisenlainen. Jos olisin erilainen, parempi, minulle sanottaisiin KYLLÄ. Mutta kun olen tämmöinen (en tässä edes tavoita että millainen) niin kestävästä parisuhteesta ei kannata edes haaveilla. En ollut enkä ole tarpeeksi hyvä.

Tällaisia myrkyllisiä keloja kelailin.

Näkökulman vaihdos

Mitä jos se ”EI” ei johdukaan minusta?

Vaan sen ”EI:n” sanojan tarpeista? Siitä, että hän haluaa sanoa KYLLÄ joillekin omille tarpeilleen, joiden ei usko toteutuvan jos hän sanoisi minulle KYLLÄ.

Päädyin katsomaan asiaa tältä kantilta:

Kun Hän sanoi minulle EI, hän itse asiassa sanoi KYLLÄ omille tarpeilleen. Hän sanoi kyllä vapaudelle, helppoudelle, selkeydelle, aitoudelle, rehellisyydelle. (Luulisin. Tietenkin joudun tässä arvailemaan mitä tarpeita hänellä oli.)

Ja ties mitä muita tarpeita Hänellä olikaan, joista minä en tiedä, enkä halua edes arvailla. Joka tapauksessa Hän sanoi KYLLÄ omille tarpeilleen, omalle elämälleen, onnellisuuden mahdollisuudelle. Hän koki, että sanoakseen niille KYLLÄ, Hänen on sanottava minulle EI.

Vaikka lopputulema oli vähän kurja minulle, niin ehkä se meni ihan ok sitten kuitenkin. Hänen ei tarvitse olla toteuttamassa minun tarpeitani, vaan on vastuussa omistaan.

Toivon, että Hänen tarpeensa tyydyttyvät, tietenkin.

Ja mielummin pidän fokuksen siinä, että Hän sanoi elämälle kyllä.

Jos sinulla on onnea ja tämä tapahtuu oikeaan aikaan

Jos sinulla on onnea,
sinä jäät yksin.
Ihan yksin, silloin kun ketään ei ole lähelläsi
ja joudut etsimään tukea maasta ja itsestäsi.

Jos sinulla on onnea ja se tapahtuu oikeaan aikaan,
elämä lyö sinua niin,
että kuori menee rikki ja pähkinä tulee esiin.

Jos sinulla on onnea ja se tapahtuu oikeaan aikaan,
tulet tuntemaan kipua.
Niin voimakasta kipua, että melkein kuolet,
mutta se auttaa sinua syntymään uudelleen sisältäpäin.

Jos sinulla on onnea,
tulet itkemään, etkä pysty pidättämään kyyneleitä.
Ja kyynelten kautta vapaudut ja saat oikean elämän.

Jos sinulla on onnea,
tulet olemaan haavoittuvainen muiden ihmisten silmissä.
Etkä pysty peittämään sitä.
Ja silloin tulet ymmärtämään, kuka on puolellasi ja kuka ei.

Jos sinulla on onnea,
tulet olemaan vailla vastauksia kysymyksiisi.
Ja silloin joudut keksimään ratkaisuja itse.

Jos sinulla on onnea,
tulet pettymään ihmisiin, aatteisiin, opettajiin, taikureihin.
Ja kun pääset siitä yli, pystyt näkemään maailman realistisemmin.

Jos sinulla on onnea ja se tapahtuu oikeaan aikaan,
joudut tilanteeseen missä et pysty pyytämään neuvoa keneltäkään.
Silloin joudut etsimään sisäistä kompassia.

Jos sinulla on onnea ja se tapahtuu oikeaan aikaan,
sinulla tulee niin sietämätön olo, että joudut tekemään sille jotain,
tai sitten joudut vaan rentoutumaan ja antautumaan maailmalle niin, että se tekee jotain sinulle.

Jos sinulla on onnea,
tulet menettämään, pettymään, tulet petetyksi, melkein jyrätyksi.
Ja tämä ”melkein” tallentuu kasvoihisi viisauden ja kokemuksen juonteina.

Jos sinulla on onnea,
jäät ilman rahaa
ja joudut astumaan oikeisiin ihmissuhteisiin niiden kanssa joille aikaisemmin riitti vain maksaminen.

Jos sinulla on onnea,
sinulla tulee olemaan erittäin paljon rahaa,
ja tulet kokemaan epätoivon koko sen syvyydessä,
kun sinulta häviää illuusio, että raha on onnea.

Jos sinulla on onnea,
sinusta ei tule kaikkien rakastama,
ja joudut tarkistamaan sisäisen arvoasteikon,
ja pääset tukahduttavasta halusta olla kaikkien rakastama.

Jos sinulla on onnea,
joku läheinen kääntää sinulle selkänsä
ja opit tuntemaan onnenhetken arvon.

Jos sinulla on onnea,
joudut kasvotusten rakkaiden kanssa.
Tulee olemaan kahta totuutta: heidän ja sinun.
Ja tulet tuntemaan kahden juuri ja juuri toisiaan koskettavan maailmankaikkeuden välisen soivan avaruuden.

Jos sinulla on onnea,
tulet kestämään tämän kaiken.
Löydät tavan muuttaa itseäsi.
Koet sen sisäisen alkemian joka tekee kivusta kauneuden, vihasta nöyryyden, pelosta saavutuksen, ilosta inspiroivan esimerkin.
Syyllisyydentunteen ja häpeän se lakaisee sielusta kuin siivooja lakaisee roskat pois.
Arvet se muuttaa oviksi.

Jos sinulla on onnea ja se tapahtuu oikeaan aikaan.

– Aglaya Dateshidze, suom. Bella Bash

 

Semmoinen ero

Parisuhteissa minulla on vähintääkin ollut huonoa tuuria, mutta jos jotain osaan niin erota. Tämä oli minun toiseksi paras ero.

Semmoinen ero, josta jää hyvä maku suuhun ja kevyt, avoin olo. Semmoinen, jossa on paljon surua mutta ei suojamuurien rakentamista. Sellainen, joka on paljon enemmän kuin vain hyvissä väleissä pysymistä.

Näin se meni.

Eilen aamulla heräsin aikaisin kaikesta siitä valvomisesta huolimatta. Olin jutellut Hänen kanssaan puhelimessa siihen asti että yön pimeys alkoi väistyä. Suuri osa puhelusta oli itkuista, ja hiljaisuudet olivat pitkiä.

Kun mitään ei ollut enää sanomatta, lopetimme puhelun. Se oli nyt siinä, olimme sopineet.

Aamulla istuin kahvilla pihakeinussa, itkemättä, ja lopulta näin kämppikseni Stefanin tulevan mökistään. Itku alkoi siitä ajatuksesta, että kohta pääsen halaamaan häntä, odotin kun hän kävi kusella ja keräsi kaneille voikukkia huomaamatta minua, ja sitten pääsinkin.

Juttelimme, kerroin mitään piilottelematta mitä oli tapahtunut, mitä ajattelin ja miltä tuntui. Hän kuunteli ja kertoi omasta elämästään, suositteli uimaan menemistä. Uin pitkälle lämpimässä tyynessä järvessä, enkä olisi halunnut kääntyä takaisinpäin.

Töihin lähtiessään Stefan taputti sydäntään, virnisti ja sanoi ”Olet tärkeä.” Tämän takia haluan asua yhteisössä.

Minulla olisi ollut paljon töitä, mutta lähdin sen sijaan Nuuksioon koko päiväksi. Halusin antaa tunteille ja ajatuksille tilaa, antaa niiden omaan tahtiinsa tulla ja mennä. En kyllä olisi pystynytkään keskittymään merkityksettömiltä tuntuviin työtehtäviin.

Matkalla Nuuksioon kohtasin sattumalta entisen kämppiksen, jota en ollut tavannut ainakaan vuoteen, pysähdyin juttelemaan ja taas kerroin  mitä oli tapahtunut, mitä ajattelin ja miltä tuntui. Hän kuunteli ja kertoi omasta elämästään.

Ja vielä juuri kun pääsin Nuuksioon, minulle soitti sattumalta hyvä ystävä yläasteajalta, häneen en ole ollut yhteydessä ainakaan vuoteen. Juttelimme, kerroin mitä oli tapahtunut ja mitä se minussa herätti. Hän kertoi omasta elämästää, ja soitosta jonka oli tarkoitus olla pikainen asioiden hoitaminen, tuli parin tunnin puhelu.

Tuntui todella hyvältä päästä jakamaan kokemukseni muille, tuntea heidän välittävän.

Kävelin koko päivän, enkä olisi halunnut kääntyä takaisinpäin. Väsytin ruumiini samalla kun päässä ja sydämessä oli käynnissä ydinsodan jälkeinen uudelleenrakentuminen.

Minulla oli ollut leijuva olo siitä asti kun eron mahdollisuus kävi todennäköisemmäksi kuin eroamattomuuden mahdollisuus. Leijuin, sillä matto oli vetäisty jalkojeni alta pois, ja maa oli mennyt mukana. Mielikuvissani kurvailin näkymättömällä skeittilaudalla eteenpäin, jalat eivät koskeneet mihinkään. Se maaperä, jolla olin luullut seisovani, ei ollut siellä.

Sitä maaperää ei ollut koskaan ollutkaan, se oli ollut vain harhaa.

Ajattelen, että todellisuus ei ole sellaista kuin luulen sen olevan, että kokemani todellisuus on vain minun mielikuvani siitä mitä todellisuus on. Eikä se mielikuva ole totuus. Kuuta osoittava sormi ei ole kuu.

Esimerkiksi taloni: se voi milloin vain palaa ja hävitä olemasta, siitä saattaa paljastua massiivinen homevaurio joka romahduttaa sen arvon ja estää asumasta siinä, saattaa käydä niin että puolen tunnin päästä minä haluan myydä sen, minä voin kuolla milloin vain. Joskus se talo ei enää ole olemassa, mutta silti se vaikuttaa niin pysyvältä.

Ja joku muu ei ehkä juuri pidä talostani, jonkun mielestä se on liian vanha tai ahdas. Molekyylien, ja muurahaistenkin mittakaavassa talo on aivan jotain muuta kuin mitä miellän sen olevan, samoin galaksien mittakaavassa. Silti minulla on selkeä kuva siitä millainen se on.

Mutta se on mielikuva, ei muuta. Vaikka tämän tietää aina, harvoin kokee itsensä tai ympäristönsä niin. Nyt kun maa oli pyyhkiytynyt jalkojeni alta, elin tuossa leijuvassa tunteessa, että mikään ei ole sitä miltä se näyttää.

Pienet asiat tuntuivat kätkevän valtavan merkityksellisyyden sisälleen, minun ymmärrykseni ulottumattomiin. Jokaisessa hetkessä piili valtava potentiaali, jokainen hetki oli vapaa etenemään mihin tahansa suuntaan.

Merkityksellinen jäkälämöykky osaksi puun takana

Minäkin olin vapaa. Tyhjyyden ja keveyden tunteessani mietin elämääni, mihin suuntaan olen menossa, ovatko ne asiat joita kohti menemiseen käytän niin valtavasti energiaa oikeasti tavoittelemisen arvoisia. Tunsin olevani vapaa valitsemaan jotain ihan muuta, irroittautumaan tarpeettomista sidoksista. Mietin, lähtisinkö ihan eri suuntaan, pitäisikö alkaa tekemään jotain vielä merkityksellisempää.

Muistin myös, että en voi menettää mitään. Ainoa asia, jonka voin menettää, on mielikuvani siitä, millaiseksi tulevaisuuteni muodostuu. Tulevaisuus ei ole olemassa, se on vasta muodostumassa. En voi menettää sellaista, joka ei ole olemassa.

Vaikka minulla on ollut mielikuva tietynlaisesta tulevaisuudesta, ei se ole koskaan ollut millään lailla todellisuutta, eikä se tulevaisuus ole ”minun.” En voi menettää sellaista joka ei ole minun. Muistojani en menettänyt, en mitään siitä mitä on jo tapahtunut.  Voi olla, että saan vähän totuudellisemman kuvan siitä, mitä ne hetket ovat sisältäneet, ja sehän on vain viisautta. Tämä hetki ja tulevaisuus ovat kuitenkin ihan erilaisia kuin olin kuvitellut. Senkin tietäminen on viisautta.

Tämä ero antoi minulle vapautta ja viisautta!

Aika kova juttu, ettei voi koskaan menettää mitään oikeasti.

Aika hienoa elää sitä todeksi hetken aikaa.

Aina välillä suru iski kuin sydämen terävänä lävistävä sumupilvi, kaikki elämäni haavat olivat auki, esillä ja puhtaina. Näin pitkän puun, kummallisen jäkälämöykyn, lintujen häivähdyksiä. Järven vesi oli lämmintä ja virvoittavaa, kaikella oli lupa olla niin kuin on.

Käveleminen tuntui ihanalta, siltä että voisin jatkaa loputtomiin, ja jalkani vain jaksoivat ja jaksoivat. Päätin kävellä metsässä seuraavanakin päivänä.

Seuraavana päivänä menin Meikolle, näin siellä nuotiopaikan jolla kerran istuin Hänen kanssaan. Se hetki oli nyt kadonnut, en tuntenut sitä enää, kävin uimassa ja paikka sai aivan muunlaisen merkityksen. Nyt se on myös paikka, jossa oli vaikea päästä rantavedessä tarpeeksi syvälle uimista varten liukkailla kivillä, paikka jossa toinen kävelijä meinasi tulla paikalle mutta kääntyikin pois kun huomasi, että puen juuri alusvaatteita päälle uimisen jälkeen.

Loppumatkasta minulle alkoi muodostua selkeä kuva siitä, mitä meidän suhteessa oli tapahtunut. Hän sanoi erotessamme, että toivoo minulle vain kaikkea hyvää. Ja minäkin toivon hänelle kaikkea hyvää, parasta mahdollista. Minun määritelmässäni se on rakkautta. Meidän välillä on siis rakkautta, mutta ei ole rakastumista, ei sitä että haluaa takertua toiseen kiinni ja pitää itsellään.

Kun puhuimme eroamisesta, puhuimme myös ystävyyden mahdollisuudesta. Jo silloin mielessäni kävi pieniä, häviäviä häivähdyksiä siitä, että se voisi olla mahdollista. Ja todellakin, eihän rakkauden pidä siihen kuolla että ei ole  rakastumista, ettei ole kiinni jäämisen tarvetta. Mitä rakkautta se olisi, jos se häviäisi kun minä en saa sitä mitä haluan. Se ei olisi rakkautta, se olisi itsekkyyttä.

Jos rakkaus on toive toisen hyvinvoinnista, todellista rakkautta on se että antaa hänelle vapauden sitä etsiä niin kuin itse parhaaksi kokee.

Päätin siis, että olen avoin ystävyyden mahdollisuudelle kun se tulee ajankohtaiseksi, ja että kerron sitten Hänelle että toivon hänelle hyvää. Jos uskallan, kerron että ajattelen sen olevan rakkautta.

Samalla kun mieleni alkoi vähitellen kietoutua tämän mielikuvan ympärille, kokemani vapaus alkoi vähenemään. Ajatukset alkoivat tuntumaan tosilta, muuttuivat aineellisiksi ja lukkiutuivat tiettyihin asemiin. Jokaisen hetken valtava potentiaali ei ollut enää läsnä kokemuksessani. Missä oli ollut irrallisia molekyylejä, muotoja, virtauksia eri suuntiin, oli nyt selkeämpiä kokonaisuuksia ja loogisia jatkumoita.

Päätin, että jatkan sillä tiellä millä olen ollut, siis puuhailen edelleen samojen asioiden parissa kuin ennenkin. Ajattelin, että ne ovat sitä mitä haluan.

Ikään kuin jalkojen alla olisi taas maata. En enää leijaillut.

Laajuudesta ja kaiken merkityksellisyydestä olin tullut takaisin lineaariseen ajatteluun, tavallisempaan oloon. Eilen tämän kirjoittaminen ei olisi ollut mahdollista, mutta tänään on. Eilen ei olisi ollut sanoja, mutta nyt kaikki asiat kutistuvat sanojen kuvailtaviksi. Tänään koen, että elämässä on joku maaperä jolla kulkea, ja itse asiassa se maaperä on aika samanlainen kuin ennenkin.

Kaipaan sitä leijumista ja laajuutta, auki olemista, mutta siihen ei voi tarttua. Haavat eivät ole enää niin auki. Pienet asiat eivät enää näytä niin merkityksellisyyttä täyteen ladatuilta, ne ovat muuttuneet melkein tavallisiksi. Tässä on kuitenkin helpompi olla, on kotoisa olo.

Olen vähän viisaampi. Ja kiitollinen, kiitollinen metsälle (Hän sanoi että metsä ottaa aina vastaan), kiitollinen viisaille ystäville jotka eivät antaneet neuvoja, olen kiitollinen niin yhdessäolon kuin eron kokemuksesta.